Syksy on aina ollut minulle vuoden raskainta aikaa. Jo loppukesästä alan miettimään, miten jaksan pitkän syksyn ja pimeyden. Loka-marraskuu on kaikista pahinta. Muutamana vuonna olen päässyt syksyn aikana aurinkoon, millä on ollut valtava vaikutus jaksamiseen. Tänä vuonna matka aurinkoon jää väliin, mutta olen päättänyt taistella pimeyttä vastaan enkä aio suosiolla antaa pimeyden voittaa. 

Ja millähän keinoilla tuohon taisteluun lähden?!? Viime jouluna joulupukki toi minulle kirkasvalolampun. Sen edessä istun ja syön aamupalan. Kuvittelen sen piristävän minua. Fysioterapeuttina ymmärrän plasebo-vaikutuksen merkityksen esimerkiksi kivunhoidossa, joten jos minun mielestä lamppu auttaa minua, silloin se auttaa ja piste. Seuraava keino on d-vitamiini. Tuo kiistanalainen pikku pilleri. Senkin uskon olevan minulle hyödyllistä, eli suuhun vaan. 

Viimeinen ja minulle tärkein keino on liikkuminen. Raskausaikana en päässyt liikkumaan läheskään niin paljon kuin olisin halunnut. Nyt, kun keho alkaa pikku hiljaa toipua isosta muutoksesta, halu liikkua on kova. Tässä onkin suurin sudenkuoppa. Järki ja tunteet ei aina kulje samassa tahdissa. Riittävän rauhassa liikunnan aloittaminen on vaikeaa, mutta haluan tehdä sen tällä kertaa hyvin. Minulla on kyllä aikaa mennä täysillä, hyppiä ja pomppia, kenties juosta pallon perässäkin, mutta nyt on aika rauhallisemman liikunnan. 

Pitkät ja välillä lyhyet kävelylenkit ovat olleet tosi kivoja. Olen oppinut ja opettelen edelleen kävelemään, hassua. Kun välillä kiristää ja kovasti, lähden pihalle hetkeksi kävelemään. Jos pintaan saa pienen hien, niin kyllä pantakin pään ympärillä vähän löystyy. Ostin salikortin ja tavoitteena on päästä salille kerran viikossa vauvan kanssa ja kerran ihan yksin. Lisää tuosta saliharjoittelusta myöhemmin. 

Näillä eteenpäin. Ensi kuussa helpottaa, kun joulu tulee. Ja ihana, jos tulisi lunta!

 

Olen vähän yli kolmekymppinen äitiyslomalla oleva suurperheen äiti (ystäväni kertoi, että kolmilapsisessa perheet ovat suurperheitä), joka halusi alkaa kirjoittaa blogia omaksi ja muiden iloksi. Ehkä näin minulle jää parempi muistijälki näistä ruuhkavuosista. Haluan kirjoittaa liikkumisesta. Yksin, vauvan kanssa, isompien lasten kanssa, lasten liikkumisesta, äitiydestä, elämästä.

 

Olen liikkunut ikäni. Lapsena sain kokeilla liikkumista aika monella tapaa. Silloin, kun minä olin nuori, leikittiin kirkonrottaa, hypättiin hyppynarua, pelattiin pihapelejä jne jne. Olen täysin vakuuttunut, että nuo lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat auttaneet minua elämässä! Onneksi lapset leikkivät edelleen. On ollut ihana huomata, miten tämän syksyn aikana monessa pihassa on kuullut huutoja "kaikki pelastettu!" Lapsena kaikista lajeista voiton vei jalkapallo. Pari vuosikymmentä on mennyt monella eri tapaa pallon kanssa. Sitä kautta olen saanut paljon kavereita, mahtavia kokemuksia, työpaikkoja ja oppinutkin aika paljon. Sosiaaliset taidot, ryhmässä toimiminen, tunteiden käsittely. Muutamia taitoja, jotka ovat kullan arvoisia nykypäivänä niin kotona kuin työelämässäkin.

 

Olen ammatiltani fysioterapeutti. Tämä tulee näkymään blogistani. Haluan jakaa tietämystäni ihmiskehosta myös muille. Erilaisia harjoituksia haluan kuvata, ehkä videoita. En halua paasata ja minun mielestä asioita voi tehdä monella tapaa oikein. Ja ehkä myös väärin... Minun ajatuksissa perusasioilla pääsee pitkälle. En ota kantaa karppaamiseen tai fitness-kilpailemiseen, koska en niistä ymmärrä, mutta ns. perusasioista ymmärrän ja uskon niihin. Säännöllinen ateriarytmi, uni, liikkuminen, työ, perhe, ystävät! Ja sitten herää se vauva, jolla ei ole vielä mitään rytmiä. 

 

Mukavaa marraskuuta!