Syksy on aina ollut minulle vuoden raskainta aikaa. Jo loppukesästä alan miettimään, miten jaksan pitkän syksyn ja pimeyden. Loka-marraskuu on kaikista pahinta. Muutamana vuonna olen päässyt syksyn aikana aurinkoon, millä on ollut valtava vaikutus jaksamiseen. Tänä vuonna matka aurinkoon jää väliin, mutta olen päättänyt taistella pimeyttä vastaan enkä aio suosiolla antaa pimeyden voittaa. 

Ja millähän keinoilla tuohon taisteluun lähden?!? Viime jouluna joulupukki toi minulle kirkasvalolampun. Sen edessä istun ja syön aamupalan. Kuvittelen sen piristävän minua. Fysioterapeuttina ymmärrän plasebo-vaikutuksen merkityksen esimerkiksi kivunhoidossa, joten jos minun mielestä lamppu auttaa minua, silloin se auttaa ja piste. Seuraava keino on d-vitamiini. Tuo kiistanalainen pikku pilleri. Senkin uskon olevan minulle hyödyllistä, eli suuhun vaan. 

Viimeinen ja minulle tärkein keino on liikkuminen. Raskausaikana en päässyt liikkumaan läheskään niin paljon kuin olisin halunnut. Nyt, kun keho alkaa pikku hiljaa toipua isosta muutoksesta, halu liikkua on kova. Tässä onkin suurin sudenkuoppa. Järki ja tunteet ei aina kulje samassa tahdissa. Riittävän rauhassa liikunnan aloittaminen on vaikeaa, mutta haluan tehdä sen tällä kertaa hyvin. Minulla on kyllä aikaa mennä täysillä, hyppiä ja pomppia, kenties juosta pallon perässäkin, mutta nyt on aika rauhallisemman liikunnan. 

Pitkät ja välillä lyhyet kävelylenkit ovat olleet tosi kivoja. Olen oppinut ja opettelen edelleen kävelemään, hassua. Kun välillä kiristää ja kovasti, lähden pihalle hetkeksi kävelemään. Jos pintaan saa pienen hien, niin kyllä pantakin pään ympärillä vähän löystyy. Ostin salikortin ja tavoitteena on päästä salille kerran viikossa vauvan kanssa ja kerran ihan yksin. Lisää tuosta saliharjoittelusta myöhemmin. 

Näillä eteenpäin. Ensi kuussa helpottaa, kun joulu tulee. Ja ihana, jos tulisi lunta!